Kampin vuorilta: Helsingin varjopuolia

Kuva: Signe Brander / Kamppi ja satamarata, kuvattu Malminkatu 40:stä koilliseen (1907). Helsingin Kaupunginmuseo (CC BY 4.0).

Päivälehden reportaasi Helsingin pahamainisilta Kampin vuorilta (1898) edustaa ajalleen epätyypillistä tutkivaa journalismia. Toimittaja tekee poliisin mukana vaarallisen matkan Kampin vuorille, jonne näinä vuosina kokoontuivat kaikki ne, jotka olivat kääntäneet yhteiskunnalle selkänsä ja halusivat häiriytymättä viettää loppumattoman ilon päiviä vapaan taivaan alla. ”Ken suurkaupungin kurjuutta tahtoo oppia tuntemaan, hän voi Kampin vuorilta saada monta oivallista tyyppiä.”

Vielä 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella Kampin kalliot tunnettiin yhtenä Helsingin pahamaineisimmista alueista, jossa viinan salakauppa ja muu rikollisuus rehottivat ja erilaiset joutilaat sekä suurina laumoina liikkuvat venäläiset kasakat aiheuttivat pahennusta. Vähitellen 1910-luvulle tultaessa Kampin kalliot saivat kuitenkin väistyä asutuksen tieltä.

***

(Päivälehti 9.7.1898)

Kun Antipoffin surullisen kuuluisat vuokrakasarmit Uudenmaan kadun varrella muutama vuosi sitten kaikkine synnin ja häpeän muistoineen kaadettiin raunioiksi, tunsi itsensä se joukko yhteiskunnan onnettomia, joka tulvahti päivän valoon niitten pimeistä sokkeloista, kodittomaksi ja turvattomaksi siinä Helsingissä, joka tahtoi saada valoa ja raitista ilmaa kaikkialle.

”Kaikkialla oli niitä kiertämässä, mutta he kulkivat yksitellen, sillä tietysti suurempi määrä tuollaisia ilmiöitä samassa seurassa keskellä kaupunkia on mahdoton.”

Kaikki helsinkiläiset muistanevat ehkä vielä näiltä ajoilta, kuinka silloin usein kotiaan tullessaan pimeinä iltoina äkkiarvaamatta rappukäytävissään voi nähdä repaleisten, usein avuttomasti juovuksissa olevien olentojen vilusta värjöttävän tahi näki niitä lyyhyllään pensaitten ja puitten suojissa kaupungin puistoissa. Kaikkialla oli niitä kiertämässä, mutta he kulkivat yksitellen, sillä tietysti suurempi määrä tuollaisia ilmiöitä samassa seurassa keskellä kaupunkia on mahdoton.

Mutta tuollainen yksinäinen elämä ilman määrättyä kokouspaikkaa ja ihan poliisin Argus-silmäin edessä käy ajan pitkään tukalaksi, sillä yhteistunne tässä yhteiskuntaluokassa on vahvempi kuin ehkä missään muualla, jopa poliisinpelkoakin voimakkaampi.

Yhteinen kokouspaikka, oma olinsija täytyi saada, ja semmoinen löytyikin pian ihan kaupungin lähitienoilta, Kampin vuorten autioilla, laajoilla alueilla. Ja tänne kokoontuivat he kaikki vähitellen vuosien kuluessa, kaikki nuo, jotka olivat kääntäneet yhteiskunnalle selkänsä ja ne, jotka halusivat häiriytymättä viettää loppumattoman ilon päiviä vapaan taivaan alla.

Alkuaikoina kävikin kaikki hyvin. Kun laivoja oli satamissa sattunut olemaan tavallista runsaammin ja työnansio siitä syystä parempi, silloin oli Kampin vuorilla ilon päivät. Silloin kokoonnuttiin oikein miehissä “holipomppeli”-maljoja tyhjentämään, juotiin minkä jaksettiin, tapella nujuutettiin maljojen höysteeksi, kunnes sankarit lopulta kaikki retkahtivat raskaan unen helmoihin – joku ijäksi päiviksi, toiset iloaan seuraavana päivänä jatkamaan. Ja kuin taistelutantereella ainakin hiipivät, miesten siinä maatessa, yölliset retkeilijät kaatuneitten omaisuuksia tarkastelemassa. Tosin ei aina ollut paljoa saatavana – repaleisia ryysyjä vain, jotka silloin muuttivat omistajaa. Mutta väliin sattui niinkin, että joku pahaa aavistamaton maanmies oli joutunut näille oudoille olinsijoille vierasvaraiseksi “Wohlthäteriksi”. Hänellä oli aina lompakossaan joku seteli ja taskussaan kello… Ja seuraavana päivänä vietti toinen joukko hurjaa iloa lähellä olevassa kallionrotkossa.

Tietysti tätä elämää ei voinut kauan jatkua – Kampin vuorilta kannettiin liian usein ruumiita, tuli liian paljo muitakin surusanomia. Ja niin alkoi poliisi toimeenpanna säännöllisiä valloitusretkiä uuden tasavallan alueille. Sinne ei alussa ollut menemistä yksin tai kaksin miehin ja ilman aseita, sillä joka rotkosta, jokaisen pensaan takaa nousi hurjistunut joukko rauhanhäiritsijöitä vastustelemaan. Vaan kun joku merkkitapaus poliisin kirjoissa kaupungissa oli tapahtunut ja rikoksentekijät olivat kiinni otettavat, silloin marssi lukuisa joukko poliiseja hyvissä aseissa vuorille, piiritti jonkun tunnetun pesäpaikan valloittaen sen rynnäköllä. Vankeja oli aina kosolta, kaikki vanhoja tuttuja; ne järjestettiin eri luokkiin ja vietiin juhlakulkueessa kaupunkiin. Poliisin muistossa on monta jännittävää tällaista valloitusretkeä, joita tehtiin pimeinä, sateisina öinä liukkailla kallioilla ja niitten takana olevan mustan metsän helmassa.

”Tuossa makaa olento suullaan tiensyrjässä, makaa kuin kuollut eikä herää vaikka monen miehin koetetaan.”

Nyttemmin, uuden poliisipiirin ja aseman perustettua, ovat Kampin vuoret alituisen katsannon alaisina eikä siellä enää voi samanlaista elämää viettää. Suurempiakaan “valloitusretkiä” ei enää tarvitse panna toimeen muulloin kuin suurempien juhlapäivien jälkeen, jolloin vuorille kokoontuvat kaikki “vapaan maanantain” viettäjät. Mutta kirjavaa siellä elämä sittenkin on ja ken suurkaupungin kurjuutta tahtoo oppia tuntemaan, hän voi Kampin vuorilta saada monta oivallista tyyppiä.

Olin tilaisuudessa tuonnottain seurata poliisikomennuksen mukana, joka lähti Kampin vuoria puhdistamaan. Astuttiin hiljakseen Fredrikinkatua pitkin, ohi uuden rukoushuoneen, jonka edessä harras ihmisjoukko odotti jumalanpalveluksen alkamista, ohi työväenasuntojen, tielle, joka vie koleerasairashuoneisiin ja köyhäinhuoneelle, ja jonka kumpaisellakin puolen paljaat kalliot loistivat valkoisina auringon valossa.

Heti tien alkaessa, sen vasemmalla puolella on pitkä, ränstynyt lautavajajono, jonka sokkelot tarjoavat hyviä piilopaikkoja ja joissa kesät talvet kuuluu asustavan tilapäisiä, kodittomia asujia. Ihmeellistä kyllä ovat vajat tähän päivään saakka pysyneet palamatta, vaikka jo itsestään voi arvata, ettei niitten asujamet ole tupakan vihaajia eivätkä myöskään liian varovaisia tulen käyttämisessä. Ja kun tuli niihin kerran pääsee, ei se sammu ennenkuin kaikki, mikä palaa, on poroksi palanut.

Vajoja ei tällä kertaa tutkittu, sillä ilma oli lämmin ja taivas kirkas, ja silloinhan on hauska oleskella taivasalla. Ja aivan oikein! Tuossa makaa olento suullaan tiensyrjässä, makaa kuin kuollut eikä herää vaikka monen miehin koetetaan. Eihän se vain ole kuollut, kysyy joku. Mutta vielä on hengissä mies, sillä hetken kuluttua alkaa hän puhkia ja kun hänet nostetaan seisoalleen, niin kantavat jo jalatkin hiukkasen. Mikä miehiään hän on? Ei hänellä ole ollut poliisin kanssa mitään tekemistä kokonaiseen viikkoon, sammaltaa hän.

Mutta tästä lieventävästä asianhaarasta huolimatta viedään hän pois, ensiksi nuhteet saatuaan. Hänen isänsä on viety edellisenä päivänä samoilta paikoilta ja veli on vanha tuttu.

”Heistä on kohtalo jo ennakolta määrännyt monen vankilan muurien takana viettämään loppuikänsä päiviä!”

Tuolla vähän loitompana istuu parvi poikaisia, noin 9- tai 10-vuotisia, hyvin salaperäisen näköisinä. Joku heistä yrittää pakotielle poliisien virkalakit nähtyään, ja se on heti pahan omantunnon merkki. Senpä tähden lähdetäänkin tarkastelemaan mitä viikarit puuhaavat. Korttia lyövät, ikäänkuin vanhat miehet! Niistä on usea tunnettu pikkuvaras, joka on varoituksilla ollut, ja täällä he nyt istuvat avujaan yhä kehittämässä ja toisiaan opettamassa. Tietysti parvi karkoitetaan heti ja kortit otetaan talteen.

– Tulkaapa tänne toiste vielä, niin viemme putkaan! Tietysti he eivät uhkausta muista, vaan kokoontuvat uudelleen, poliisien mentyä, ehkä samalle paikalle neuvottelemaan. Heidän isäinsä joukosta ehkä moni makaa taidotonna jonkun pensaan takana ja äidit ovat ehkä vielä huonoimmilla teillä. Poikaparat! Heistä on kohtalo jo ennakolta määrännyt monen vankilan muurien takana viettämään loppuikänsä päiviä!

Astutaan edelleen, niin seisoo vanha mies tien syrjässä lakkia nöyrästi kohottaen. – Päivää Mattson, sanotaan, ja hän hymyilee vastaukseksi.

Mattson on Kampin vuorien Diogenes, joka ei askeettisuudeen nähden anna perää hitustakaan vanhalle Kreikan kyynikolle. Mattsonin majana on nimittäin vanha puulaatikko, jossa hän asuu kesät talvet, eikä hän talvenpakkasiakaan varten tarvitse muuta peitettä kuin vanhan niinimaton, jonka hän käärii ympärilleen ja nukkuu siinä yhtä hyvin kuin muut paksujen vilttien välissä.

Viime talvena oli ukolle kumminkin käydä köyhästi. Sattui pakkasyö eikä oltu Mattsonia poliisiasemalla muistettu. Vihdoin lähetettiin häntä katsomaan ja tavattiin hän rauhallisesti makaamassa laatikossaan, mutta silloin oli hän jo melkein kankeana. Sopivilla keinoilla saatiin hän kumminkin virkoamaan ja vietiin köyhäinhuoneeseen. Mutta siellä tuntuivat päivät ikäviltä ja heti ilmojen lauhduttua muutti Mattson vanhaan asuntoonsa jälleen. Hän on muuten rauhallinen mies, ei juo eikä ole muutoinkaan pahoissa kirjoissa ja saa hän sen vuoksi olla rauhassa vuorillaan.

“Vuorten vanhimmalla”, joka myös on kaikin puolin rauhanmies, on niin ikään etuoikeuksia, joita muilta puuttuu. Hänellä on oma kallionsa, jossa hän aina oleskelee silloin kun ei ole kaupungissa lumppuja keräilemässä. Siellä istuu hän liikkumatonna auringon lämmöstä nauttien. Mutta kovin yskii ukkoparka, eikä kuolema liene kaukana. Hänellä on näet keuhkotauti.

Koleesaraisaalan kivijalka on monen lempipaikka. Sateisten ilmojen vallitessa ja syksyn kylmän viiman puhaltaessa on siellä suojaa ja tuntunee turvallisemmalta kuin kallionrotkoissa. Ainahan ihmiskäden laatima katos tuntuu hauskemmalta kuin särmäinen märkä kivi.

Tänne ohjattiin suunta, noita kolkkoja yksinäisiä rakennuksia kohti, jotka harmainen, laudotettuine ikkunoineen tekevät mitä synkimmän vaikutuksen. Vaan eivät pelota ne vuorelaisia, päinvastoin asustavat he täällä, kuten jo mainitsin, mielellään, ja poliisi on monta hyvää saalista täällä “nuottaa vetäessään” saanut. Että asujamia siellä oli ollut äskettäin todisti nytkin sinne heitetyt tyhjät pullot ja muut jätteet. Olipa joku vuorelainen sinne jättänyt vaatekappaleitaankin, hänen täällä luultavasti pukuaan muuttaessa. Mutta elävää ihmisolentoa ei lähitienoilla ollut huomattavissa, vaikka joka nurkka tarkalleen tutkittin. Etempänä vain lähti miesparvi virkalakit nähtyään hitaasti kulkemaan eteenpäin, epäluuloisesti kuin ajetut villipedot katsoen tulijoihin ja kadoten läheiseen metsään, joka täältä ulottuu Hietaniemen kärkeen ja Töölön lahteen saakka.

Näin kesäiseen aikaan, juhlapäivien jälkeen on metsässäkin väkeä, vaikka enemmän tilapäistä. Sinne lähdetään näet huviretkille, otetaan viinapullot ja morsiamet mukaan ja vietetään hauskoja kemuja puitten siimeksessä. Ja kemut loppuvat usein siten, että morsiamet riistävät sulhonsa putipuhtaaksi, kadoten sitten teille tietymättömille uusia kestejä etsimään. Sentähden täytyy järjestysvallan aina vähän väliä kierrellä täälläkin, ottaa talteensa mitä korjattavissa on ja hajoittaa seurueet ennenkuin viina liiaksi on päihin noussut. Ja muutoinkin löytää sieltä aina vähän väliä jonkun, joka vaikka koettaakin pysytellä näkymättömissä, kumminkaan ei voi vastustaa naisten hoututuksia ja siten joutuu satimeen.

Mutta nuo kesteilevät rakastavaiset ovat arkoja poliisin nähdessään. Kun kaukaa vihreää taustaa vasten näkee naisen valkean huivin, täytyy paikka varovaisesti kiertää, ellei kestejä jo ole pitemmän aikaa pidetty, ja niin voi päästä lähellä leikkiä katsomaan. Kuten miehet ovat naisetkin tunnettuja. Ja armotta kestit keskeytetään häiriytyneitten kirouksista ja haukkumasanoista huolimatta – siinä “heikompi sukupuoli” pitää oivallisesti puoliaan.

”Hän kuuluu vuorten herrasmiehiin, hän ja jotkut toiset, joitten joukossa on korkeampaa sivistystäkin saaneita.”

Retkikuntamme oli päihtyneen raskaasta unesta herättänyt toistakymmentä, mikä enemmän, mikä vähemmän väsyksissä olevaa yhteiskunnan hylkyä, karkoittanut kallioille kokoontuneet vetelehtijät ja kortinpelaajat ja nuhdellut ja varoittanut heitä, kun se vihdoin kääntyi paluumatkalle. Mutta sillä välin oli uusia tullut vanhojen sijalle, niitten joukossa semmoisiakin, jotka ennen ovat nähneet parempia päiviä, mutta nyt juuri ovat luisumaisillaan siihen kuiluun, josta kulkee ainoastaan kaksi tietä, joko vankilaan tai vaivaishuoneeseen. Näissä, joissa vielä on huomattavissa merkkejä entisajoista, tulee väkijuomien siveellisesti alentava vaikutus mitä räikeimmin näkyviin.

Tuolla astelee vastaamme räätälimestari, vieläkin puettu verrattain siistiin pukuun ja muutoinkin hyvänvoivan näköinen. Mutta hän on auttamattomasti hukassa, sillä hän hakee täältä vuorilta seuransa, ja ennen pitkää seisoo hän syytettyjen paikalla oikeussalissa. Hän on hiukan häpeissään poliisit nähtyään, hymähtää omituisesti kun häntä kehoitetaan lähtemään kaupunkiin ja kulkee sitten selkä kenossa ja kädet selän takana kaupunkia kohti – palatakseen takaisin jälleen heti poliisein kadottua näkyvistä.

Hän kuuluu vuorten herrasmiehiin, hän ja jotkut toiset, joitten joukossa on korkeampaa sivistystäkin saaneita. Ja hän viihtyy näitten viimemainittujen seurassa, sillä heillä on sukulaisia ja vanhoja virka- tai koulutovereita, jotka heille väliin jonkun setelirahan “lainaavat”. Silloin juodaan parempia tavaroita vuorilla ja poltetaan nurkantakaisten sijasta “Fenniaa” – niin kauan kuin lainarahoja riittää. Kun kaikki on lopussa, lähtee joku noista herrasmiehistä, jolla on parempi takki, juutalaisten narikkaan, myy sen siellä ja saa rahaa pariin olutpulloon pakottavan päänsä virvokkeeksi. Muuten “holipomppeli” heillekin kelpaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s