Sota hattuneuloja vastaan

Kuva: Velikulta 16.5.1914

Ensimmäinen maailmansota ei vuonna 1913 ollut vielä käynnistynyt, mutta Helsingissä sodittiin jo. Kyse ei ollut maailmansodan esinäytöksestä, vaan jostakin aivan muusta: käynnissä oli sota naisten hattuneuloja vastaan.

Hattuneulat olivat herättäneet keskustelua jo pidempään. Lehdissä oli vuosien varrella ajoittain kirjoiteltu neulojen aiheuttamista vaaratilanteista. Muun muassa Kööpenhaminassa nuori nainen oli menettänyt näön toisesta silmästään osuttuaan ahtaassa raitiovaunussa viereisen matkustajan hattuneulaan. Suomessakin kerrottiin tapauksesta, jossa eräs kirkossa rukoillut nainen oli äkillisesti noussut ja tullut samalla puhkoneeksi vieressään istuneelta mieheltä silmän terävällä hattuneulallaan.

Puhuttiin suorastaan ”neulasodasta”.

Näinä vuosina hattuneulojen käyttöön asetettiinkin monin paikoin rajoituksia – myös Suomessa. Esimerkiksi Helsingin kokoustilojen järjestyssääntöihin tehtiin helmikuussa 1912 lisäys, jonka mukaan hattuneulojen käyttäminen ilman suojustinta tapahtui 10 markan sakon uhalla.

Mallia otettiin ulkomailta. Suomalaisissa lehdissä muun muassa kerrottiin, kuinka Budapestin poliisimestari oli jo keväällä 1911 ryhtynyt toimenpiteisiin hattuneuloja vastaan. Määräyksen tultua voimaan poliisiasemalle oli jo ensimmäisen viikon aikana kuljetettu 1236 naista ”vastaamaan noista lähimmäisen turvallisuudelle vaarallisista vehkeistä”. (Jokamiehen viikkolehti 20.5.1911)

Vuonna 1913 myös Helsingin raitiotieyhtiö velvoitti päiväkäskyssään liikennehenkilökuntansa valvomaan, ettei yksikään naishenkilö pääse raitiotievaunuun, jos hänen hattuneulastaan puuttuu suojus. Asian painoarvosta kertovat vuotta myöhemmin raitiovaunuihin suomeksi ja ruotsiksi asetetut ilmoitukset: ”Vuosipiletit ovat ehdottomasti näytettävät. Naisilta, joiden hattuneuloissa ei ole suojuksia, on pääsy kielletty.”

Hattuneulasota kirvoitti mielenkiintoista keskustelua sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Naisten ääni -aikakauslehdessä hattuneulojen käyttökieltoja pidettiin hurskasteluna. Kielto rinnastettiin miesten harjoittamaan tupakoimiseen junavaunuissa: ”Jos naiset myrkyttäisivät miehiä valtion kulkuneuvoissa, niin että miehet sairastuisivat, niin minkälaisen myrskyn sanomalehdet nostaisivatkaan siitä.”

Monet naiset uhmasivatkin avoimesti hattuneulojen käyttökieltoja. Vuosikymmenen edetessä keskustelu hattuneulojen vaaroista vähitellen unohtui, kun Eurooppa sai altistua suuremmille vaaroille.

***

(Työläisnainen 16.11.1911)

Naisten pitkät hattuneulat! Pari viikkoa sitten kantoi eräänä iltana klo 6 tienoissa eräs henkilö noin 2,5-vuotista poikaansa Aleksanterinkadun yli City-pasaasiin, jonka alkukäytävään hän juuri oli pääsemässä, kun eräs nainen tunki seinän ja heidän välitsensä niin läheltä, että naisen hattuneula pisti lasta kasvoihin tuskin puolen centin päähän oikeasta silmästä. Ei siis ollut kaukana silmän menettäminen. Tällaisia ja monen muunlaisiakin vaaroja on nykyisin joka päivä tarjolla noitten kauheittan hattuneulojen tähden.

”Voimakas verivirta purskahti valkoiselle, äsken silitetylle tanssiaispuvulle ja vaunun lattialle.”

Vielä kamalammin kävi Köpenhaminassa taannottain. 17-vuotias tyttönen nousi raitiovaunuun mennäkseen raatihuoneelle tanssiaisiin. Valkopukuinen nuori tyttö sai paikan ahtaassa vaunussa erään naisen vieressä. Hän kumartui silittämään hameensa laskoksia. Samalla kumartui hänen vieressään oleva nainenkin. Tapahtui onnettomuus, joka sai kauhuihinsa koko vaunun matkustajat. Tavattoman pitkä hattuneula, joka pisti useita tuumia hatunreunan ulkopuolelle, tunkeutui nimittäin nuoren tytön silmään.

Voimakas verivirta purskahti valkoiselle, äsken silitetylle tanssiaispuvulle ja vaunun lattialle. Hattuneulanainen katosi luonnollisesti heti ja muuan läsnä ollut herrasmies vei hänen uhrinsa silmälääkäriin, joka pestyään silmän verestä totesi, että tytön lävistynyt silmä oli tullut sokeaksi. Hänen tilansa on myöhemmin pahentunut, eikä ole takeita, vaikka toinenkin silmä olisi mennyttä kalua.

Mutta hattuneulanainen on kadonnut tietymättömiin eikä häntä ole tavattu, vaikka häntä on ”peräänkuulutettu” sanomalehdissäkin.

Kivikovat ovat naisten sydämet. Hattuneula on rakkaampi kuin lähimmäisen silmät tai korvat. Kohtakai saamme nähdä metrin pituisia hattuneuloja!

***

(Helsingin Sanomat 30.8.1913)

Neulasota. Helsingin kaupungin historiassa on näinä päivinä eletty merkillistä aikakautta, aikakautta, jonka tapahtumista vielä kerran kirjoitetaan viisaita väitöskirjoja. Minä tarkoitan neulasotaa, sisäistä taistelua, joka parhaillaan on käynnissä.

Tehdäkseni palveluksen vastaiselle tutkimukselle, olen tässä parilla sanalla päättänyt kuvata tämän taistelun alkuvaiheet, vaikka ne nykypolven ihmisille lienevätkin jotenkin tunnetut. Asia on tällainen:

”Yksisilmäisten luku taas lienee viime aikoina melkoisesti lisääntynyt, senjälkeen kuin naisten hattuneulat alkoivat pituutensa puolesta kovasti muistuttaa leipävartaita.”

Miehissä oli syntynyt aluksi vaatimaton, sitten yhä valtavampi halu säilyttää silmänsä. Sillä sanotaan, että kahdella silmällä varustettu ihminen on jonkun verran hauskemman näköinen kuin yksisilmäinen. Yksisilmäisten luku taas lienee viime aikoina melkoisesti lisääntynyt, senjälkeen kuin naisten hattuneulat alkoivat pituutensa puolesta kovasti muistuttaa leipävartaita.

Läänin kuvernöörin sympatiat olivat miesten puolella, ja hän määräsi neulojen terävämmän pään kätkettäväksi tuppeen. Hän nimittäin oli vakuutettu siitä, että vaikka puukkojen kantaminen julkisissa tilaisuuksissa jo oli kielletty sakon uhalla, eivät terveydelliset olosuhteet kaupungissa parane, ennenkuin hengenvaarallinen lävistetyksi tulemisen uhka oli poistettu yllämainitulla toimenpiteellä.

Sittemmin tuo kuvernöörin käsky oli jo joutunut melkein unohduksiin. Tupettomia neuloja alkoi taas näkyä yhtä paljon kuin ennenkin ja, kuten sanottu, silmäpuolisuuden vaara lisääntyi samassa suhteessa.

Silloin puuttui odottamatta eräs uusi mahti asiaan. Se oli raitiotieyhtiön hallitus. Se on nimittäin pantu siksi yksipuolisesti kokoon, ettei naisellisilla oikeuksilla ole siellä minkäänlaista puoltajaa. Ja niin se julkaisi päiväkäskyn: ainoatakaan naista, jolla ei ole tuppea neulassa, ei saa päästää raitiovaunuun.

Ja se merkitsi varsinaisesti sodan julistamista.

Ottelu on ollut melkoisen tarmokasta molemmin puolin. Minulle on kerrottu satoja tapauksia ja yksityiskohtia tämän sodan kulusta ja suunnilleen yhtä monta on minulla ollut onni itse nähdä. Tässä pari:

Iso-Robertinkadun ja Erottajan kulmassa astuu nuori, kaunis nainen vaunuun. Hänen pukunsa on ihana ja hänen ylpeässä päässään hattu kuin yrttitarha, jonka keskestä pistää puolen kyynärää ulospäin kaksi hirvittävää piikkiä.

Vaunun konduktööri pyytää sulotarta poistamaan viimemainitut.

– Minkätähden? kysyy tämä.

– Ne ovat vaaraksi muille matkustajilla ja sitäpaitsi on raitiotieyhtiön johtokunta kieltänyt sellaisten käyttämisen vaunuissa ilman suojustinta.

Nainen kieltäytyy kuitenkin määräystä noudattamasta.

Seuraus: vaunu pysäytetään ja meidän vastapäätä-istujain murheeksi täytyy tämän itsepäisen ihanuuden astua kadulle. Mutta laki on täytetty ja vaara vältetty.

”Tällaisia antautuneita on viime päivinä nähty niin paljon, että luulisi Englannin suffragettien kiukusta pakahtuvan, jos tietäisivät.”

Toisen tapauksen näin Bulevardin ja Heikinkadun kulmassa. Näytöksen alkuvalmistelut olivat jokseenkin samanlaiset, mutta tulos toinen: neitosemme veti vaaralliset kärjet päävärkkinsä salaisimpiin sokkeloihin, jolloin vastaiselle puolelle tuli vartta niin paljon, että siihen olisi hyvin voinut ripustaa pienen talon pyykin kuivumaan. – Tämä temppu muuten merkitsi mielestäni samaa kuin hyvässä järjestyksessä peräytyminen taistelusta.

Antautumiseksi nimittäin sitä, kun neula otetaan pois ja kannetaan hellävaroin sylissä. Tällaisia antautuneita on viime päivinä nähty niin paljon, että luulisi Englannin suffragettien kiukusta pakahtuvan, jos tietäisivät.

Mutta onneksi eivät tiedä – eivät ainakaan vielä. Ja muuten minä olen sitä mieltä, ettei heidän sitä tarvitsekaan tietää, sillä neulasodan onnellisesta lopusta ei ehkä silloin olisi tietoa. Minä muuten seuraan innolla tämän taistelun kehitystä ja odottelen, milloin tupettomasta hattuneulasta ja neulasodasta voidaan laittaa satuja lapsille.

***

(Uusi Suometar 31.8.1913)

Sota hattuneuloja vastaan.

Naisten hattuneulakysymys näkyy vähitellen saavan melkein uhkaavan luonteen täällä Helsingissä. Tiedättehän, että kuvernööri on sievän sakon uhalla kieltänyt naisia käyttämästä tupella suojaamattomia hattuneuloja. Sakkokielto ei näy kuitenkaan tehonneen lainkaan. Naapurin naamaa raappivan, jopa joskus silmänkin puhkovan hattuneulan pitämistä näkyvät naiset katsovan melkein ”perustuslailliseksi” oikeudekseen, jota ei kuvernöörin ”hallinnollinen” kielto voi kumota.

”Eikö tällaisessa tapauksessa kaikilla vaunussa olevilla naisilla olisi oikeus temmata hattuneulansa ja raapia sillä moisen konduktöörin kasvot!”

Helsinkiläisten naisten suffragettiluonnon näkyy kuitenkin herättävän henkiin vasta raitiotieyhtiön hallinnon toimenpide, jolla tupettomia neuloja käyttäviltä naisilta kielletään oikeus astua raitiotievaunuihin. Kun eräs tätä kieltoa noudattava raitiovaunun konduktööri tässä viikolla poisti vaunusta erään herrasnaikkosen, joka kaikesta huolimatta oli tunkeutunut vaunuun, eikä ottanut konduktöörin kehoituksesta poistuakseen, tekee toinen samassa vaunussa ollut nainen Hbl:ssä esityksen, eikö tällaisessa tapauksessa kaikilla vaunussa olevilla naisilla olisi oikeus temmata hattuneulansa ja raapia sillä moisen konduktöörin kasvot!

Sitä naisellista sisua!

Jos naiset aikovat täällä alkaa tähän malliin taistelun suojaamattomien hattuneulojensa puolesta, lienee parasta, että heitä kohdellaan hiukan kovakouraisemmin. Luultavasti he alistuvat ”hattuneula-asetukseen”, kunhan muutamia kymmeniä sen rikkojia toimitetaan poliisin käsiin ja sakotetuina saatetaan sitten nimeltään julkisuuteen, aivan samoin kuin automobiilihurjailijat. Neulavitsauksesta päästään silloin aivan kepeästi.

***

(Naisten ääni 8.2.1913)

Joku aika sitten pidettiin sanomalehdissä myös suurta melua naisten hattuneuloista. Ne saivat itse läänien päätkin innostumaan suojeluslakien laadintaan miesten silmäkultien turvaamiseksi, vaikkei vielä yksikään mies ollut niihin silmäänsä puhkaissut, mutta sen sijaan he toisiaan ihan ”lystin vuoksi” pistelevät, puukkoniekkoina kulkiessaan.

”Jos naiset myrkyttäisivät miehiä valtion kulkuneuvoissa, niin että miehet sairastuisivat, niin minkälaisen myrskyn sanomalehdet nostaisivatkaan siitä.”

Juuri samaan aikaan astuin junaan erään pikkukaupungin asemalla. Kolmannen luokan vaunuun ”Tupakoitsemattomille”, ei konduktööri laskenut ketään, vaan sulki oven. Sekä naiset että tupakoitsemattomat miehet saivat tyytyä sellaiseen, jossa toisella puolella tupakoitiin. Ovia oli mahdoton jokaisen jäleltä sulkea, sitäpaitsi ovat ne vaunuissa niin harvat, että tupakansavu tunki niiden läpi.

Kun päätäni pakotti ja sydänalaani kiersi, muistin juuri tuon sanomalehtien sodan hattuneuloja vastaan ja ajattelin: ”Jos naiset myrkyttäisivät miehiä valtion kulkuneuvoissa, niin että miehet sairastuisivat, niin minkälaisen myrskyn sanomalehdet nostaisivatkaan siitä.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s